Liikkumattomuus lisää lonkkamurtumariskiä

Suomessa tapahtuu vuosittain noin 7 000 lonkkamurtumaa, joista pääosa, yli 90 %, kaatumisen seurauksena. Ikääntyneen, toimintakyvyltään heikentyneen väestön osuus kasvaa jatkuvasti, minkä vuoksi lähitulevaisuudessa on odotettavissa huomattava lonkkamurtumien lukumäärän kasvu.

Koska liikkuminen lisää kaatumisvaaraa, kyynikko voisi kysyä, olisiko ikääntyneiden parempi olla liikkumatta ja jäädä kotisohvalle istumaan?

Vanhenemisen myötä elimistössä tapahtuu monia fysiologisia ja biologia muutoksia, joiden seurauksena fyysinen toimintakyky alkaa enemmän tai vähemmän heiketä. Hengitys- ja verenkiertoelimistön hapenkuljetuskyky ja kestävyyskunto laskevat. Lihasmassa pienenee ja lihasten maksimivoima alenee. Samoin heikkenevät reaktionopeus, tasapaino ja asennonhallinta. Erityisesti lihasten kyky tuottaa nopeita liikkeitä alenee, jolloin yllättävien tilanteiden — esim. kompastuminen tai liukastuminen — hallinta voi olla ylivoimaista, ja henkilö kaatuu.

Joka kolmas yli 65-vuotias kaatuu vähintään kerran vuodessa ja heistä puolet toistuvasti. Kaatumisen aiheuttama iskuvoima yhdessä iän heikentämän luuston kanssa voi olla kohtalokas yhdistelmä, ja lonkka voi murtua. Kaatumisen pelko ja fyysisen kunnon heikkeneminen voivat yhdessä johtaa noidankehään, jolloin omatoiminen liikkuminen edelleen vähenee ja kunto jatkaa heikkenemistään.

Tasapaino- ja voimaharjoittelu vähentää kaatumisvaaraa

Fyysinen aktiivisuuden merkitys on suuri ikääntyvän väestön terveyden ja toimintakyvyn säilyttämisessä sekä itsenäisen kotona selviytymisen edistämisessä. Tuoreen suomalaisen liikunta-aktiivisuuskatsauksen mukaan kuitenkin vain 5 % eläkeikäisistä liikkuu suositusten mukaisesti. Varsinkin liikkumisvarmuuden kannalta keskeinen säännöllinen lihasvoima- ja tasapainoharjoittelu on vähäistä ja sen osuus vain vähenee iän myötä.

Lisäksi vain neljännes ikäihmisistä liikkuu riittävästi kestävyyskunnon ylläpitämiseksi. Tutkimusten mukaan parempikuntoiset ikäihmiset pystyvät normaalisti kävelemään nopeammin, mikä puolestaan pienentää murtumariskiä.

Ikääntyneiden liikunnassa turvallisuus on ensisijaista, minkä vuoksi nopeita ja voimakkaita liikkeitä ei voi hyödyntää harjoittelussa siinä määrin kuin nuoremmilla. Niinpä liikunnan suora harjoitusvaikutus luun vahvuuteen jää ikääntyneillä varsin pieneksi.

Liikunnan ensisijaisena tavoitteena onkin lihasvoiman, tasapainon, ketteryyden ja liikkumisvarmuuden ylläpitäminen ja kohentaminen. Tämä voidaan saavuttaa henkilöiden kunnosta riippumatta. Tällä tavoin iäkkäiden kaatumisvaaraa voidaan vähentää ja samalla pienentää heidän murtumariskiänsä. Säännöllinen tasapaino- ja voimaharjoittelu näyttää olevan lupaavin yksittäinen keino ehkäistä luunmurtumia.

Liikunnan vaikutuksista on tieteellistä näyttöä

Vahvan tieteellisen näytön saaminen siitä, pystytäänkö liikuntaharjoittelulla estämään murtumia, on erittäin haasteellista. Riittävän suuria, satunnaistettuja kontrolloituja liikuntainterventioita ei ole toistaiseksi tehty.

Interventiotutkimuksista on kuitenkin saatu jonkin verran näyttöä murtumien vähenemisestä. Esimerkiksi 2,5 vuotta kestäneessä liikuntainterventiossa yhdistetty tasapaino-, voima- ja hyppelyharjoittelu paransi odotetusti yli 70-vuotiaiden oululaisnaisten fyysistä suorituskykyä, minkä lisäksi kaatumisten aiheuttamien luunmurtumien kokonaismäärä oli harjoitusryhmässä merkitsevästi pienempi.

Vaikka murtumien kokonaismäärä oli tutkimuksessa varsin pieni, on erityisen merkillepantavaa, että seitsemän vuoden seurannan aikana kukaan liikuntaryhmäläisistä ei ollut saanut lonkkamurtumaa, kun taas verrokkiryhmässä niitä oli viisi. Toisaalta liikkujilla oli rannemurtumia seitsemän ja verrokeilla neljä. Jonkin verran on näyttöä siitä, että rannemurtuman riski olisi hieman kohonnut paljon liikkuvilla.

Vahvin epidemiologinen näyttö liikunnan lonkkamurtumia ehkäisevästä vaikutuksesta perustuu kahteen suureen prospektiiviseen tutkimukseen. Amerikkalaisessa tutkimuksessa seurattiin 61 200:aa 40—77-vuotiasta naista 12 vuoden ajan ja ruotsalaisessa tutkimuksessa 2 205:tä 49—51-vuotiasta miestä 35 vuoden ajan. Seuranta-aikana havaittiin 415 lonkkamurtumaa naisilla ja 134 miehillä. Niillä naisilla, jotka kävelivät ripeästi vähintään neljä tuntia viikossa, oli noin 40 % pienempi riski saada lonkkamurtuma kuin alle tunnin liikkuvilla. Myös suurempi kävelynopeus ja pidempi päivittäinen jalkeilla olo ennustivat pienempää lonkkamurtumariskiä.

Vastaavasti niillä miehillä, jotka harrastivat vähintään kolme tuntia viikossa kuntoliikuntaa tai rasittavaa hyötyliikuntaa, oli noin 60 % pienempi riski saada lonkkamurtuma kuin liikkumattomilla miehillä. Sekä miehillä että naisilla liikunta-aktiivisuuden lisääminen seuranta-aikana pienensi lonkkamurtumariskiä.

Liikunnan harrastajilla vähemmän lonkkamurtumia

Molemmissa edellä esitellyissä tutkimuksissa päädyttiin myös hyvin yhtenevään teoreettiseen tilastolliseen arvioon siitä, että kolmannes kaikista lonkkamurtumista voitaisiin ehkäistä, mikäli ikääntyvä väestö liikkuisi reippaasti 3—4 tuntia viikossa.

Vaikka tieteellisesti vahvin satunnaistettuihin liikuntainterventioihin perustuva näyttö liikunnan murtumien ehkäisyvaikutuksesta on vielä vaatimatonta, epidemiologisten tutkimusten mukaan liikuntaa harrastavien suhteellinen lonkkamurtumariski on johdonmukaisesti 20—70 % pienempi kuin liikuntaa harrastamattomien tai vähän liikkuvien.

Mikäli ikääntyvien vähäisen liikunnan tai liikkumattomuuden aiheuttama lonkkamurtuman lisäriski kyettäisiin poistamaan, jopa kolmannes lonkkamurtumista voitaisiin ehkäistä. Muutama tunti viikoittaista reipasta liikuntaa ei ole periaatteessa paljon vaadittu. Suurin käytännön haaste on kuitenkin saada ihmiset liikkumaan säännöllisesti ja säilyttämään liikunnallinen elämäntapa läpi elämän.

Kirjoittaja

Harri Sievänen, tekniikan tohtori, tutkimusjohtaja, UKK-instituutti

Lähdeluettelon saa UKK-instituutin kirjastosta.